Tositreenauksen kulta-aikoina silloin alle parikymppisenä koko ryhmälle oli yhteinen kausisuunnitelma. Käytännössä se meni niin, että treenejä oli 9 kertaa viikossa. Sunnuntai oli vapaa jos ei ollut kisoja. Ti, Ke ja Pe oli kahdet treenit. Kovaa uitiin Ti, To ja La treeneissä. Peruskuntokaudella treenit oli kynnysalueen pitkiä treenejä, kisakauden lähestyessä tehoja kasvatettiin maitohapon sietoon ja sitten kilpailukaudella kilpailunomaisia vetoja ylhäältä. Treenit ei juuri eronneet olit sitten nylkky ( pitkänmatkan uimari) tai sprintteri. Kroppaa ei kuunneltu, mutta valmentajaa sitäkin tarkemmin. Itsekin jäin usein uimaan treeniohjelman loppuun vaikka muut oli lähteneet. Tämä kyllä enemmänkin omaa tyhmyyttä kuin valmentajan käskystä.
Uinnin lisäksi yritettiin hieman oheistreenauksena kuntosalia mutumenetelmällä. Tehtiin vähän sitä sun tätä, kun ei juuri kokemusta ollut. Muistaakseni läpi kauden vedin vähän samantyyppistä treeniä, samoilla painoilla, samoilla laitteilla. Ihan urani lopussa mukaan tuli kuntopiirityyppistä kiertotreeniä. Käsittääkseni tilanne on onneksi täysin erilainen oheisharjoittelun suhteen nykyaikana.
Itselläni tämän tyyppinen kurinalainen, ei yksilöllinen ja yksipuolinen treenaaminen kostautui kummankin olkapään rasitusvammoina, tuloskehityksen pysähtymisenä ja johti lopulta loppuunpalamiseen. Intohimoa ja hulluutta olisi varmasti riitänyt jatkaa, jos edes sosiaaliset kuviot ryhmässä olisi toimineet. Iän myötä kuitenkin treenikaverit yksi toisensa jälkeen vaihtui nuorempaan ikäpolveen ja ei vaan enää oltu ryhmätovereiden kanssa samassa elämäntilanteessa saati samalla aaltopituudella.
Tuolloin treenatessa oli kuitenkin ihan eri edellytykset tähdätä huippukuntoon ja kisoihin, tai niin ainakin luulin. Nyt olen huomannut että nykyisellä treenauksella, joka on monipuolista, kropan kuuntelemista ja muun elämän huomioivaa tulokset ikä huomioiden ei hirveästi jää jälkeen entisistä ennätyksistä. On välillä ihan huvittanut kuinka kevyesti otan sen että suunniteltu kovatreeni jääkin väliin, kun lasten menot ajavat edelle tai viikon työmatka estää treenaamisen juuri ennen kauden pääkisoja. Edelleen selittelen ja tunnen huonoa omaatuntoa jos jätän ajatellun treenin väliin väsymyksen vuoksi. Mutta alan oppimaan olemaan itselleni armollinen ja myöntämään levonkin olevan tärkeä osa kehittymistä. Kantapään kautta on myös opittu se, että väsyneenä treenaaminen altistaa sairastumisillekin.
Mutta jos nyt ottaisin taas kausisuunnitelman mukaan. Treenejä tiettynä päivänä, mustaa valkoisella, kilometritavoitteita. Noudattaisinko niitä orjallisesti, voisinko ja osaisinko soveltaa. Olisivatko ne apuna vai paineena takaraivossa. Ennustaisinko toteutumisen mukaan tulevat kilpailusuoritukseni, jotka johtaisivat paineeseen ja pahimmillaan pettymisiin. Katoaisiko taas urheilun ilo?
 |
| Treenaaminen on välillä yksinäistä puurtamista. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti