Aloitetaanpa alusta. Muutenkin kehnosti mennyt suunnistuskauteni sai loppupysäyksen, kun syyskuun alun firmaliigan osakilpailussa vedin kunnon lipat avokalliolla. Jalat lähti alta niin, että en muista vastaavaa tapahtuneen koskaan. Yhtäkkiä olin vain ketarat ojossa maassa. Joka paikkaa kihelmöi ja verta valui joka puolelta. Hetken tuntemuksia kuunneltuani juoksin kiltisti pari viimeistä rastia ja tein hyväksytyn suorituksen. Kaikkialle sattui pirusti maalissa, mutta enpähän keskeyttänyt ja annoinpahan panokseni joukkueelle.
Vaikka luulin selvinneeni pintanaarmuilla, antoi illan tuskaiset tunnit viitteitä siihen, että en ehkä olisi täysin työkuntoinen seuraavana päivänä. Yö vielä meni buranan voimalla, mutta päädyin aamulla kuitenkin kurvaamaan lääkärin kursittavaksi. Toisesta kämmenestä oli nahkaa rullalla reilun kokoiselta alueelta ja toinen polvi oli samoin kokenut varsin mittavat nahan luovutukset metsään. Muut ruhjeet olivatkin oikeasti pieniä naarmuja. Vaikka henkiset kivut oli valtaisat ei ne fyysisetkään kivut kovin pieniä olleet.
Uimaan ei tarvinnut vähään aikaan haaveilla pääsevänsä. No siitä suivaantuneena aloitin ensin kävelylenkeillä ja lopulta polven saadessa ruven päälle jatkoin juoksemalla. Olinpa tavoitteenkin jo asettanut syyskuun lopun puolimaratonille. Uimaan ei käden kanssa vielä uskaltanut mennä, joten lisäsin juoksutreeniä.
Lopulta syyskuun puolivälissä olisin jo uskaltautunut uimaankin, mutta miehen pitkän työmatkan ja monen epäonnisen lastenhoitoyrityksen jälkeen en päässyt koko syyskuussa uimaan lähes ollenkaan. Olinpahan kuitenkin juossut. Siinä määrin, että viikkoa ennen puolikasta pohje sanoi työsopimuksen irti.
Itse diaknosoin pikaisesti rasitusvamman/lihastulehduksen ja vaikka kuinka pidin jalkaa levossa ja söin tulehduskipulääkettä ei se jalka tointunut juoksemaan puolikasta. Pitkäänhän nuo rasitusvammat kestää parantua, joten malttia vain peliin. Olin kuitenkin siinä määrin hermoromahduksen partaalla näiden kaikkien vammojeni ja epäonnistumisteni kanssa, että piti kyllä vähän keräille itsetunnon rippeitä.
Onneksi kannustajia löytyi, kun jaksoin hieman tuohtumukseltani niitä kuunnella. Enpä ole ensimmäinen urheilija joka itseään teloo. Lokakuun alussa twitteriin ilmestyi kuvia Norjan hiihdon olympiavoittajan Skofterudin epäonnisesta lenkistä. Jos ei nyt ihan noin huipulle mennä, niin piankos sitä lähipiiristäkin löytyi vähän tavallisempaa tallaajaa epäonnistumistensa kanssa: sekä ruhjeiden, että rasitusvammojenkin. Epäonnenkierteessä on vain niin vaikea nähdä sitä isoa kokonaisuutta. Nyt jo hieman ahdistuksesta palautuneena ja vammoista vapaana, olen jo suunnannut toiveikkaat katseeni tulevaisuuteen ja kohti niitä kuuluisia uusia haasteita.
Tässä vielä hieman mallia Milanon keskustan pyöräreiteistä, joita ihailin työmatkallani lokakuun alussa. Ai että, kun Suomessakin kesäinen kausi jatkuisi lokakuun puolelle ja voi kun pyöräilijät huomioitaisiin näin ruhtinaallisesti minunkin kotikaupungissani Espoossa.
 |
| Milanon keskustan pyöräkaista ja lokakuinen pyöräilysää. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti