Ylimenokausi?

Alkusyksy on yleensä ollut ylimenokausi kesäharrastuksista (avovesiuinti ja triathlon) kohti uinnin hallikautta. Tästä syksystä muodostui kuitenkin aktiivinen ja kestävyysurheilupainotteinen. Triathlonissa uskaltauduin puolimatkan kilpailuun. Ajankohta siirtyi kuitenkin jalkavaivojen takia keskikesältä loppukesään,  jotta sain tahkottua treeniä sopivasti alle. Kisafiiliksistä avauduinkin jo aikaisemmin.

Käringsundin alkukiihdytys

Alkuvuodesta olin jo suunnittellut juoksevani puolimaratonin Pääkaupunkijuoksussa. Tapahtuma järjestetään aina syyskuun lopussa. Juoksu menikin aivan upeassa syyssäässä alle tavoittelemani 2 tunnin rajan. Edellisestä puolikkaasta oli vierähtänyt yli 2 vuotta ja tuolloin jäin harmittavasti muutaman sekunnin tuosta haamurajasta. Nyt pistin reilusti paremmaksi ja enkka parani lähes 7 minuuttia.

Maalissa! voipunut tuuletus.

Heti viikko puolikkaan jälkeen oli vuorossa historiallinen Suomen ensimmäinen Swimrun. Nappiinhan se meni ja kisan jälkeen on ollut kiva hehkuttaa loistavaa tapahtumaa ja tietenkin meidän suoritusta!

Varusteet ojennukseen! (Solvalla Swimrun)

Ylimenokaudeksi tätä ei siis voi kutsua, vaikka treeniä kisasuoritusten välissä on tullut tehtyä varsin maltillisesti. 2 viikon päässä siintää pitkän radan masters SM-uinnit ja niihin olisi tarkoitus lähteä kauhomaan. Tiedän, että olen elämäni parhaassa kestävyysurheilukunnossa, mutta sillä ei valitettavasti pitkälle pötkitä uinnissa. Jostain pitäisi kaivaa motivaatiota muutamaan lajinomaiseen laatutreeniin ja sitten vaan leuka pystyssä kohti uusia haasteita. Levätä ehtii sitten myöhemminkin!

You are an ironman

Ei, en itse ole tätä kuninkuusmatkaa suorittanut, mutta perheeseemme leivottiin yksi teräsmies elokuun lopussa. Pääsin itse ensi kertaa tutustumaan tähän kuuluisaan Ironman brändiin ja seuraamaan monen unelmien toteutumista. Triathlonin täyttämatkaa ei turhaan kutsuta köyhän miehen Everestiksi.

Erään ikäsarjan lähtö hieman klo 7 jälkeen aamulla.

3,8 km uintia, 180 km pyöräilyä ja maratonjuoksu vielä päälle vie monelta aikaa reilusti yli 10 tuntia. Kisan nopein  kipitti maaliin reilussa 8 tunnissa ja hitaimpia odoteltiin maaliin noin 16 tunnin taivalluksen jälkeen.

Kaikkia kolmea lajia on syytä hallita jossakin määrin. Tosin uinnissa todistin usean sammakkouimarin etenemistä pää pinnalla. Pyöräilyssä ei sentään Jopoja tullut vastaan, mutta muutama varsin verkkainen vaihtoon lipuva suoritus tuli todistettua. Maratonilla viimeistään testataan monen luonnon lujuus, vaikka juoksujalka olisi huippuunsa treenattu. Kaikilla osuuksilla on ns. Cut off ajat joiden puitteissa on päästävä vaihtoon, muuten matka loppuu kesken. Ajasta riippumatta kaikki maaliin päässeet olivat kuitenkin voittajia. Mitä kauemmin matkaan kului sitä liikuttavampia tunteen ilmauksia näytti pääsevän ilmoille. Monen kuukauden työ ja uhraukset saivat täyttymyksensä.

Rannalle jätettyjä tavaroita. Monet sipsuttelivat sandaleilla tai villasukilla rannalle asti ja jättivät ylimääräiset tavarat kätevästi järjestäjien siivottavaksi.

Seurasin kisan etenemistä enimmäkseen uinti- ja juoksuosuuksilla. Siirtymisiin käytin kätevästi pyörää. Kööpenhamina kun on pyöräilijän luvattu kaupunki hyvine pyöräväylineen. Uinti käytiin Amager Strandparkissa, jonne oli noin 6 km matka keskustasta. Aamulla sinne olikin hankala päästä mitenkään muuten kuin pyörällä (tai taksilla). Sunnuntaina ennen klo 7 julkista liikennettä kun ei juuri ole. Pyöräily lähti heti kaupungista kohti pohjoista ja teki siellä kahden lenkin kierroksen, kunnes palasi taas kaupungin keskustaan. Päätin siis jättää sen seuraamisen netin varaan. Juoksuosuudella yleisön määrä oli niin mahtavan suuri, että vaihdon pyörän suosiolla kävelyyn. Kävelinkin lähes koko 10 km juoksulenkin päästä päähän. Matkalla kannustin tietenkin omaa ja muita suomalaisia teräsmiehiä ja -naisia. Järjestäjien mukaan reitillä on jopa 100 000 kannustajaa. Nautin mielettömän kannustavasta ilmapiiristä ja tarkkailin muita tuhansia kannustajia matkan varrella. Juoksureitti palveli myös hyvänä turistireittinä läpi kuninkaanlinnojen pihojen aina pienelle merenneidolle asti.

Kävelymatkan aikana ihmettelin myös järjestäjien työtä ja organisointia. Lähes 3000 kilpailijan vaihtopaikkojen organisointi on jo logistinen taidonnäyte. Vaihdoissa tarvittavat tavarat jokainen kilpailija lajitteli siihen tarkoitettuun pussukkaan johon liimattiin kisanumerotarra kiinni. Pyörät vietiin kilpailua edeltävänä päivänä rannalle vartioidulle alueelle. Pyöräilyn jälkeen vaihtopaikalla keskustassa oli organisaation puolesta henkilöt ottamassa pyöriä vastaan, kun taas kilpailijat siirtyivät suoraan vaihtamaan juoksupussukastaan juoksukamppeita päälle.

Kannustajia löytyi joka lähtöön!

Matkaa ei tosiaankaan tarvinnut tehdä yksin. Ja jos ei ollut vaikuttunut matkan aikana olleista kaiken karvaisista kannustajista, niin viimeistään maalialueella pala nousi kurkkuun katsellessa loppukirien kirjoa. Järjestäjien puolesta tästäkin tehtiin mieletön show. You are an ironman kaikui sen lähes 3000 kertaa ja salamavalot välkkyivät. Jokaikinen sai tuntea olevansa voittaja.

Edes sade ei haitannut maalisuoran kannustajia!

Maalisuoralla näin muunmuassa miehen joka juoksi kukkakimppu kädessä maalisuoraa kunnes löysi rakkaansa katsomosta ja ojensi tälle kimpun. Toinen taas maalin alla kosi polvillaan kihlattuaan. Kolmas tuli maaliin pyörätuolilla (myös vammaisia oli useita kilpailussa mukana). Suurin osa kisaajista yhtyi maalisuoran älämölöön ja teki hirveitä loppukirejä ansaiten hurjat kannustushuudot. Yleisö oli myös jatkuvasti valmiina heittämään ylävitosia kilpailijoiden kanssa. Monet varmistivat voittoisan maalikuvan tuulettamalla näyttävästi leveä hymy huulillaan.  Kyllä - saatoin aistia sen miltä tuntuu päästä huipulle!

Vielä pari metriä maaliin ja 226km päiväurakka on täynnä!

Solvalla Swimrun

Käsi on ruhjeilla, niska hiertynyt, märkkäri repeytynyt ja varpaista lähtee suurella todennäköisyydellä kynsiä irti. Hetkeäkään en silti vaihtaisi pois! Näimme aivan upeita Nuuksion erämaamaisemia maalta ja vedestä käsin ja teimme historiaa Suomen ekassa swimrun kisassa.

Nuotit valmiina maastoon!

Näillä sanoilla tiivistin tunnelmani sosiaalisessa mediassa Solvalla Swimrunin jälkeen. Tarina päivän kilpailuun lähtee kuitenkin jo muutaman vuoden takaa, jolloin perheemme tutustui tähän uuteen lajiin. Alkunsa kisamuoto sai Ruotsin saaristossa käytävästä ÖtillÖ kilpailusta, joka käydään Sandhamnin ja Utön välillä. Tämä yksi maailman vaativimmista yhden päivän kisoista koostuu vaihtelevista juoksu ja uintipätkistä siten, että matkaa kertyy juosten 65km ja uiden 10 km. Tässä linkki myös siihen tarinaan, joka seurasi kun tämä laji löytyi :)

No itse en alunperin ollut kauhean innostunut kokeilemaan lajia. Hulluahan se on toistakymmentä tuntia rääkätä itseään. Onneksi Ötön rinnalle on kehitetty näitä hieman lyhyempiä "jokamiehen" swimrun kisoja. Lopullinen lähtölaukaus osallistumiseen lähti kuitenkin vielä minuakin hullummalta kaveriltani, joka houkutteli minut parikseen. Tältä tyypiltä puuttuu selvästi itsesuojeluvaisto. Kovahan tuo uimakaveri on uimaan, mutta juoksukokemusta metsässä, erämaamaastosta puhumattakaan ei ole yhtään. Hänen edukseen on kyllä sanottava, ettvä aivan loistavasti suoriuduttu ja mielettömällä taistelutahdolla vielä höystettynä!

Kisainfoa kuuntelemassa.

Solvallan maastot ovat tosiaan haastavat ja niin kuin kokeneemmat siteerasivat adjektiivilla "teknisiä". Tämä kilpailureitti koostui ns. itälenkistä ja länsilenkistä. Kisakeskuksena toimi Solvallan urheiluopisto. Itälenkkiä olimme jo testanneet yhteistreeneissä muutamaa viikkoa aikaisemmin ja osasimme näin ollen varautua pahimpaan.

Reitti itäpuolella oli varsin haastavaa - pieniä polkuja eikä kovin helppoja juosta. Reitillä oli yhteensä kolme uintiosuutta ja yksi niistä osui Kattilajärvelle. Matkaa tuli noin 11 km, josta uintia 1,1km. Veteenmenot ja rantautumiset olivat oikein hyviä eikä niiden kanssa ollut suurempia ongelmia. Ystävälliset urheiluopiston opiskelijat opastivat uintiin lähdöissä ja uintireitin kanssa. Veden lämpötila oli 11-13 C välillä eli varsin rapsakkaa. Itse käytin neopreenilakkia, joka oli kyllä oikein passeli varustus noissa lämpötiloissa. Juoksureitti oli hyvin merkitty ja jos vain malttoi seurata merkkejä ei eksymisen vaaraa ollut. Muutama harhalaukaus piti kuitenkin vauhdikkaiden lajinvaihtojen yhteydessä tehdä. Niistä ei onneksi ollut loppuen lopuksi hirveästi muuta haittaa kun muutama väliin jäänyt sydämen lyönti, kun reittimerkkejä ei enää näkynytkään.

Lähtölaukausta odottamassa

Urheiluopiston huoltopisteen jälkeen jatkettiin läntiselle reitille. Tämän piti olla astetta helpompi, mutta saimme todeta, että juurakot ja kivet ja muut ihanuudet olivat näilläkin poluilla läsnä. Korkeuseroakin löytyi astetta enemmän kuin itälenkiltä. Muutamat satojen askelmien ylämäkirappuset saivat pohkeet mukavasti hapottamaan. Lisäksi matkaa sulostuttivat mm. pitkospuut, soiset pätkät ja yllättäen ihmispaljous Haukkalammen kohdilla. Saimme useaan otteeseen selostaa mitä olimme tekemässä ja mistä kilpailusta oli kyse. Onneksi länsipuolella juoksimme myös kansallispuiston runkoreittiä, joka on hiekkatietä. Tämä noin 20 km länsilenkki sisälsi kuusi uintipätkää, joiden piti olla yhteensä 2,2km. Kanssakilpailijoiden kanssa spekuloitiin kisan jälkeen, että pari pulahdusta oli kylläkin etukäteen ilmoitettua pidempiä. Pisteenä i:n päälle järjestäjät olivat järjestäneet loppuhuipennukseksi Solvalla laskettelurinteen kapuamisen, jossa sai viimeisetkin mehut puristaa kropasta irti.

Swinghillin laskettelurinteessä matkalla ylös kohti maalia.

Loppuun jäi myös jännitettävää koska olimme tehneet kahden muun naisjoukkueen kanssa tasaisesti matkaa ja näimme toisiamme aina uintiosuuksien aikana. Olimme tämän porukan kärjessä ja toisena naisjoukkueena etenemässä kohti maalia. Laskettelurinteen päällä saimmekin toisen näistä naisjoukkueista näkökenttään ja koska he olivat vielä rinteen alla saatoimme iloita myös naisten sarjan kakkostilasta (tulokset täältä).

Maalisuoralla - onnellisena!

Vaikka pieniltä fyysisiltä ruhjeilta emme tällä matkalla säästyneetkään niin täytyy kiittää kaveriani kisaan yllyttämisestä. En pidä itseäni minään kummoisena juoksijana enkä juoksua varsinaisesti rakasta, mutta tässä muodossa mukavasti uintien väliin piilotettuna juoksu tuntui maistuvan oikein hyvin. Kylmä vesi myös auttoi mukavasti palaautumisessa ja kelluessa bullareiden välissä kapulat palautuivat mukavasti seuraavalle metsäpätkälle. Tässä lajissa on selvästi aineksia täyttämään tulevaa kilpailukalenteria.

Käringsundin puolikas

Urheiluharrastus antaa niin monenlaisia elämyksiä. Moni muistaa jo sen jännityksen ja innostuksen tunteen kun painaa osallistumisnappia ilmoittautumisen yhteydessä. Puhumattakaan niistä kaikista treeneistä ulkona huikeine maisemineen ja maitohapon makusine sivujuonteineen. Mutta onnistuneen valmistautumisen siirtyminen itse kisasuoritukseen ja itsensä yllättäminen, on jo oma lukunsa.

Uinti takana. Hieman lyhennettynä +15 C takia. Kolmantena ylös vedestä. Seuraava nainen jossain 5 min päässä.

Itselläni ensimmäisen triathlonin puolimatkaan ilmoittautuminen oli jo iso askel kohti tuntematonta. Kestävyysurheilu oli astumassa ihan uudelle tasolle ja en halunnut lähteä puolimatkalle kärsimään. Olen nuoruudessani käynyt vetämässä yhden marathonin, kun olisin ollut korkeintaan puolikkaan kunnossa. Ei ollut kivaa.

Treenejä varjosti kaikenmaailman vaivat, mutta loppuen lopuksi ihan monipuolisesti mielestäni sain kaikkea kolmea lajia vahvistettua niin, että lopulta uskaltauduin lähteä viivalle. Olin jo lähtökohtaisesti ihan luottavainen kuntoni suhteen, mutta ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen.

Uinti oli varsin perussuorittamista. Olen kova jännittämään ja se vetää jalat usein aika jäykiksi enkä aina saa ihan kaikkea uinnissa irti. Toisaalta uinti on se vahvin laji, joten en vaivaa sillä kovinkaan päätäni. Pyöräilystä kisa sitten lähtee käyntiin. Ahvenanmaan tiet on ihanteellisessa ajokunnossa ja punainen asfaltti siivitti kulkuani varsin vauhdikkaasti. Neljä lenkkiä antoi mahdollisuuden kannustajillekin pysymään suht hyvin kärryillä menosta maantiellä. Jaloissa tuntui koko ajan passelilta ja en siis viitsinyt  kovin paljoa hermostua itselleni varsin kovista keskareista. Takaraivossa toki hieman tykytti ajatus, että noinkohan vauhti kostautuu juoksussa.

Ja vielä yhdelle kiekalle. Pitkähihanen oli oikein hyvä valinta pyöräilyyn.

Juoksu lähti mainiosti käyntiin yhden puskakäynnin jälkeen. Vasta viimeaikoina olen oppinut juoksemaan kellon kanssa ja tällä kertaa se kyllä taisi pelastaa minut pahimmalta katastrofilta. Vauhtisokeus meinasi viedä mennessään. Maltillisesti käsijarru päällä vedin ensimmäisen reilun 5km lenkin. Vauhti pysyi suhteellisen tasaisena kaikki neljä lenkkiä. Sen verran juoksukunto vielä odottaa huippuansa, että viimeisellä kierroksella ei toiveista huolimatta ollut enää paukkuja loppukiriin. Tiesin kuitenkin, että tavoite 6h aloitus menee reilusti rikki ja olin siitä kyllä enemmän kuin onnellinen ja innoissani.

Erityisen innostavaa oli kanssakilpailijat, jotka hymyilivät ja tsemppailivat pyöräilyn ja juoksun aikana. Huikeeta, että muutkin ovat lähteneet hakemaan hymyissä suin niitä parhaita fiiliksiä siitä matkasta kohti maaliviivaa. Tässä ei perimmiltään ole kyse tiukkapipoisesta sijoitusten ja ennätysten metsästämisestä vaan onnistumisen tunteesta.

Maalisuoralla saa jo tuulettaa! Olipa voittaja fiilis.

Vaikka matka puolikkaan suoritukseen oli itsessään jo iso nautinto, leijailen nyt viikko puolikkaan jälkeen vieläkin pilvissä. Jos triathlon saa aikaan tällaisia tunteita kisa kisan jälkeen, taidan tulla riippuvaiseksi. Tämä elämys kantaa treenausta pitkin syksyä ja kohti uusia haasteita.

Matkaennätykset paukkuu

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa elämässäni vetänyt yli 100 km pyörälenkin. Ensimmäinen osui ihanalle kevätreissullemme Espanjaan, josta täytynee vielä kertoa myöhemmin enemmän. Toinen tehtiin Lappeenrannassa järvimaisemissa Espanjan matkakavereidemme kotimaisemissa. Meneehän se kun on aikaa ja voi tehdä muutaman kahvilapysähdyksen. Muutenkin keskivertolenkkini on pidentynyt roimasta. Kilometrikisassakin ennätykset paukkuivat jo elokuun alussa kun rikoin ensimmäistä kertaa 1000 km rajan. Kilometrikisa alkaa vasta toukokuun alusta, joten esim. nuo Espanjan kilometrit eivät sinne ole rekisteröityneet.

Toinen matkaennätykseni paukkui avovesiuintikisoissa. Osallistuin Kangasalla järjestettyihin pohjoismaisiin mestaruusuinteihin 5 km matkalla. Seuraavana päivänä olisi ollut tarjolla myös Masters lähtö 3 km matkalla, mutta halusin kokeilla tuota pidempää kisamatkaa. Sijoituksista ei tarvinnut haaveilla, sillä mukana oli parikymppisiä avovesispesialisteja ja muutama nuori suomalainen uintilupaus. Kokemus oli ihan mukava vaikka tylsäähän se oli yksin paukuttaa kaksi kierrosta 2,5 km rataa. Aallokkoa oli sen verran etten juuri muita uimareita matkalla nähnyt. Viimeisenä ei onneksi tarvinnut maaliin raahautua. Loppuaikakin oli mukavasti 1.22,37.

Seurailin tuloksia koko viikonlopun ajalta ja hämmästyttävintä oli huomata, että nuo samaiset avovesihirmut uivat lauantaina 10 km kilpailumatkan tismalleen samaan aikaan kuin perjantaina. Siis kun kertoi perjantain tuloksen kahdella sai loppuajan 10 km matkalle. Ovat ne kyllä yhdenlaisia dieselkoneita!

Kun toipuminen lasketaan kuukausissa

Olipa masentavaa huomata, että edellinen postaus käsitteli tismalleen samaa aihetta, josta ajattelin taas avautua. Vaivat näyttävät seuraavan toisiaan ja ehkä tässä alkaa jo oppimaan kohtaamaan nämäkin vaivat haasteina. Edelliset kivut on saatu paranneltua ja niiden jäljiltä on jäänyt ehkäisevät ja vahvistavat jumppaliikkeet. Akillesjänne/kantapää vaiva kesti lopulta reilu kaksi kuukautta.

Huhtikuusta olen pystynyt aloittamaan juoksemisen ja lisäämään juoksua ihan mukavasti. Uskalsin lopulta myös ilmoittaa itseni puolimatkan triathloniin, joka on parin viikon päästä. Tänä kesänä pääsin lopulta kisaamaan useammassa tri-kisassa. Kesäkuussa pikamatka ja heinäkuussa perusmatka tahdittivat mukavasti treenaamista. Tulokset eivät päätä huimanneet, mutta tyydyttivät kuitenkin. Jälkimmäisen kisan jälkeen rupesi ranteeni oireilemaan ja kävin sitä lopulta näyttämässä myös ortopedilla. Mitään hälyttävää hän ei siitä löytänyt, joten kivun rajoissa jatkettiin reenamista. Käytännössä ranne tuntui ainoastaan pidemmillä uintimatkoilla. Taas näyttää toista kuukautta vierähtävän, että siitäkin vaivasta päästään.

Uusimpana kolotuksen aiheena on kantapää jalkapohjan puolelta. Ei treenatessa tunnut, mutta levossa seisoessa ja kävellessä. Tätä lähdetään nyt seuraamaan, että tarviiko lähteä näyttämään jollekin. Ei tässä kannata lähteä hötkyilemään. Tuskin ihan hetkessä lähtee kuitenkaan. Kunhan ei hirveästi kipeytyisi lisää, kun on parit kivat kisatkin tässä tulossa.

Uusi mottoni: "Treenaamista kipujen ehdolla"

Urheilija ei tervettä päivää nää

Epätoivoista kirjoittaa noinkin kliseinen otsikko. Ei vain tullut mikään muu mieleen kun mietin tätä reilua puolta vuotta, jona en ole purkanut ajatuksiani tänne. Ei sillä ettenkö ole saanut urheiltuakin, mutta kremppojen määrä näyttää lisääntyvän uhkaavasti ja ne saa aina vaan kummallisempia ja täysin uusia muotoja.

Syksyllä solisluun seutu kipeytyi ja luulin saaneeni rintalihakseen krampin. Välttelin uintia ja jatkoin pyöräilyä ja juoksua. Osteopaatin avustuksella selvisi, että se olikin hermopinne. Pienillä hermovenytyksillä ja yläselän mobilisoinnilla pääsin alle viikossa eroon useita viikkoja vaivanneesta kivusta. Kiitokset siis asiantuntevalle ja ammattitaitoiselle osteopaatilleni.

Nyt alkuvuodesta olin jo päässyt mukavasti monipuolisen treenaamiseen makuun, kun jalkani alkoi oireilemaan. Oikean jalan akillesjänteen alaosa kipeytyi. Syynä mahdollisesti uudet sisäkengät tai innokkaat pitkät lenkit kovassa pakkasessa. Ei auttanut tulehduskipulääkekuurit, lepo eikä jääpussihoito. Jopa kävely oli tuskaista. Samaan aikaan alkoivat ihanat keväiset ja aurinkoiset päivät lisääntymään ja minä vain tahkon treeniä sisällä altaassa ja pyörän selässä. Onneksi jalka siis pysyi kivuttomana uidessa ja spinnatessa. Kahdella lääkärillä ja yhdellä fyssarilla käyty. On kokeiltu korkokenkähoitoa ja yöllisiä Mobilat hauteita. Nyt on aika varattu jalkaspesialisti fyssarille ja toivon, että sieltä vihdoin löytyisi apua ja toisaalta ennalta ehkäisyä mahdollisia tulevia jalkaongelmia ajatellen. Jalan tilanne on nyt se, että kipua on jatkunut yli 2 kuukautta. Kipu on laimentunut niin, että sitä on vain aamuisin. Näyttäisi siis siltä, että tämäkin (rasitusperäinen) vaiva näyttäisi ajan kanssa menevän ohi. Odottavan aika on vain niiin pitkä.

Olen varmastikin saanut liikanimen Jane Fonda kun liikun kaikkialla säärystimet jalassa. Tuntuu kuitenkin, että akillesjänteiden pitäminen lämpimänä on helpottanut asiaa. Jatkossa juostessakin kannattanee suojata akillesjänteet kylmältä. Hoidon kannalta haasteellista on myös ollut se, että kaikissa akillesjännevaivojen hoito-ohjeissa viitataan kireisiin pohkeisiin tai jänteeseen. Minä kun vain olen pohkeista (ja nilkasta) varsin liikkuva enkä helposti löydä liikettä, jolla pohjetta saisin tehokkaasti venytettyä. Tässäkin olen kehitellyt omia virityksiä ja panostanut enemmän niihin vahvistaviin liikkeisiin.

SM-uinteihin olen toki lähdössä Lappeenrantaan, mutta Länsiväyläjuoksusta on nyt luovuttava. Laitoin jo järjestäjille viestiä, että voisiko osallistumisoikeuden siirtää seuraavalle vuodelle. Tällä viikolla olin suunnitellut tekeväni myös päätöksen uuden haasteen vastaanottamisesta. Taitaa nyt päätös triathlonin puolikkaan suorittamisesta siirtyä tulevaisuuteen. Josko tässä kuitenkin olisi vielä toiveita loppukesän kisakalenterin täyttämiselle...

Tyttäreni näkemys minusta. Äiti uimassa ja haaveilemassa jäätelöstä.