sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Käringsundin puolikas

Urheiluharrastus antaa niin monenlaisia elämyksiä. Moni muistaa jo sen jännityksen ja innostuksen tunteen kun painaa osallistumisnappia ilmoittautumisen yhteydessä. Puhumattakaan niistä kaikista treeneistä ulkona huikeine maisemineen ja maitohapon makusine sivujuonteineen. Mutta onnistuneen valmistautumisen siirtyminen itse kisasuoritukseen ja itsensä yllättäminen, on jo oma lukunsa.

Uinti takana. Hieman lyhennettynä +15 C takia. Kolmantena ylös vedestä. Seuraava nainen jossain 5 min päässä.
Itselläni ensimmäisen triathlonin puolimatkaan ilmoittautuminen oli jo iso askel kohti tuntematonta. Kestävyysurheilu oli astumassa ihan uudelle tasolle ja en halunnut lähteä puolimatkalle kärsimään. Olen nuoruudessani käynyt vetämässä yhden marathonin, kun olisin ollut korkeintaan puolikkaan kunnossa. Ei ollut kivaa.

Treenejä varjosti kaikenmaailman vaivat, mutta loppuen lopuksi ihan monipuolisesti mielestäni sain kaikkea kolmea lajia vahvistettua niin, että lopulta uskaltauduin lähteä viivalle. Olin jo lähtökohtaisesti ihan luottavainen kuntoni suhteen, mutta ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen.

Uinti oli varsin perussuorittamista. Olen kova jännittämään ja se vetää jalat usein aika jäykiksi enkä aina saa ihan kaikkea uinnissa irti. Toisaalta uinti on se vahvin laji, joten en vaivaa sillä kovinkaan päätäni. Pyöräilystä kisa sitten lähtee käyntiin. Ahvenanmaan tiet on ihanteellisessa ajokunnossa ja punainen asfaltti siivitti kulkuani varsin vauhdikkaasti. Neljä lenkkiä antoi mahdollisuuden kannustajillekin pysymään suht hyvin kärryillä menosta maantiellä. Jaloissa tuntui koko ajan passelilta ja en siis viitsinyt  kovin paljoa hermostua itselleni varsin kovista keskareista. Takaraivossa toki hieman tykytti ajatus, että noinkohan vauhti kostautuu juoksussa.

Ja vielä yhdelle kiekalle. Pitkähihanen oli oikein hyvä valinta pyöräilyyn.
Juoksu lähti mainiosti käyntiin yhden puskakäynnin jälkeen. Vasta viimeaikoina olen oppinut juoksemaan kellon kanssa ja tällä kertaa se kyllä taisi pelastaa minut pahimmalta katastrofilta. Vauhtisokeus meinasi viedä mennessään. Maltillisesti käsijarru päällä vedin ensimmäisen reilun 5km lenkin. Vauhti pysyi suhteellisen tasaisena kaikki neljä lenkkiä. Sen verran juoksukunto vielä odottaa huippuansa, että viimeisellä kierroksella ei toiveista huolimatta ollut enää paukkuja loppukiriin. Tiesin kuitenkin, että tavoite 6h aloitus menee reilusti rikki ja olin siitä kyllä enemmän kuin onnellinen ja innoissani.

Erityisen innostavaa oli kanssakilpailijat, jotka hymyilivät ja tsemppailivat pyöräilyn ja juoksun aikana. Huikeeta, että muutkin ovat lähteneet hakemaan hymyissä suin niitä parhaita fiiliksiä siitä matkasta kohti maaliviivaa. Tässä ei perimmiltään ole kyse tiukkapipoisesta sijoitusten ja ennätysten metsästämisestä vaan onnistumisen tunteesta.

Maalisuoralla saa jo tuulettaa! Olipa voittaja fiilis.
Vaikka matka puolikkaan suoritukseen oli itsessään jo iso nautinto, leijailen nyt viikko puolikkaan jälkeen vieläkin pilvissä. Jos triathlon saa aikaan tällaisia tunteita kisa kisan jälkeen, taidan tulla riippuvaiseksi. Tämä elämys kantaa treenausta pitkin syksyä ja kohti uusia haasteita.