Kun toipuminen lasketaan kuukausissa

Olipa masentavaa huomata, että edellinen postaus käsitteli tismalleen samaa aihetta, josta ajattelin taas avautua. Vaivat näyttävät seuraavan toisiaan ja ehkä tässä alkaa jo oppimaan kohtaamaan nämäkin vaivat haasteina. Edelliset kivut on saatu paranneltua ja niiden jäljiltä on jäänyt ehkäisevät ja vahvistavat jumppaliikkeet. Akillesjänne/kantapää vaiva kesti lopulta reilu kaksi kuukautta.

Huhtikuusta olen pystynyt aloittamaan juoksemisen ja lisäämään juoksua ihan mukavasti. Uskalsin lopulta myös ilmoittaa itseni puolimatkan triathloniin, joka on parin viikon päästä. Tänä kesänä pääsin lopulta kisaamaan useammassa tri-kisassa. Kesäkuussa pikamatka ja heinäkuussa perusmatka tahdittivat mukavasti treenaamista. Tulokset eivät päätä huimanneet, mutta tyydyttivät kuitenkin. Jälkimmäisen kisan jälkeen rupesi ranteeni oireilemaan ja kävin sitä lopulta näyttämässä myös ortopedilla. Mitään hälyttävää hän ei siitä löytänyt, joten kivun rajoissa jatkettiin reenamista. Käytännössä ranne tuntui ainoastaan pidemmillä uintimatkoilla. Taas näyttää toista kuukautta vierähtävän, että siitäkin vaivasta päästään.

Uusimpana kolotuksen aiheena on kantapää jalkapohjan puolelta. Ei treenatessa tunnut, mutta levossa seisoessa ja kävellessä. Tätä lähdetään nyt seuraamaan, että tarviiko lähteä näyttämään jollekin. Ei tässä kannata lähteä hötkyilemään. Tuskin ihan hetkessä lähtee kuitenkaan. Kunhan ei hirveästi kipeytyisi lisää, kun on parit kivat kisatkin tässä tulossa.

Uusi mottoni: "Treenaamista kipujen ehdolla"

Urheilija ei tervettä päivää nää

Epätoivoista kirjoittaa noinkin kliseinen otsikko. Ei vain tullut mikään muu mieleen kun mietin tätä reilua puolta vuotta, jona en ole purkanut ajatuksiani tänne. Ei sillä ettenkö ole saanut urheiltuakin, mutta kremppojen määrä näyttää lisääntyvän uhkaavasti ja ne saa aina vaan kummallisempia ja täysin uusia muotoja.

Syksyllä solisluun seutu kipeytyi ja luulin saaneeni rintalihakseen krampin. Välttelin uintia ja jatkoin pyöräilyä ja juoksua. Osteopaatin avustuksella selvisi, että se olikin hermopinne. Pienillä hermovenytyksillä ja yläselän mobilisoinnilla pääsin alle viikossa eroon useita viikkoja vaivanneesta kivusta. Kiitokset siis asiantuntevalle ja ammattitaitoiselle osteopaatilleni.

Nyt alkuvuodesta olin jo päässyt mukavasti monipuolisen treenaamiseen makuun, kun jalkani alkoi oireilemaan. Oikean jalan akillesjänteen alaosa kipeytyi. Syynä mahdollisesti uudet sisäkengät tai innokkaat pitkät lenkit kovassa pakkasessa. Ei auttanut tulehduskipulääkekuurit, lepo eikä jääpussihoito. Jopa kävely oli tuskaista. Samaan aikaan alkoivat ihanat keväiset ja aurinkoiset päivät lisääntymään ja minä vain tahkon treeniä sisällä altaassa ja pyörän selässä. Onneksi jalka siis pysyi kivuttomana uidessa ja spinnatessa. Kahdella lääkärillä ja yhdellä fyssarilla käyty. On kokeiltu korkokenkähoitoa ja yöllisiä Mobilat hauteita. Nyt on aika varattu jalkaspesialisti fyssarille ja toivon, että sieltä vihdoin löytyisi apua ja toisaalta ennalta ehkäisyä mahdollisia tulevia jalkaongelmia ajatellen. Jalan tilanne on nyt se, että kipua on jatkunut yli 2 kuukautta. Kipu on laimentunut niin, että sitä on vain aamuisin. Näyttäisi siis siltä, että tämäkin (rasitusperäinen) vaiva näyttäisi ajan kanssa menevän ohi. Odottavan aika on vain niiin pitkä.

Olen varmastikin saanut liikanimen Jane Fonda kun liikun kaikkialla säärystimet jalassa. Tuntuu kuitenkin, että akillesjänteiden pitäminen lämpimänä on helpottanut asiaa. Jatkossa juostessakin kannattanee suojata akillesjänteet kylmältä. Hoidon kannalta haasteellista on myös ollut se, että kaikissa akillesjännevaivojen hoito-ohjeissa viitataan kireisiin pohkeisiin tai jänteeseen. Minä kun vain olen pohkeista (ja nilkasta) varsin liikkuva enkä helposti löydä liikettä, jolla pohjetta saisin tehokkaasti venytettyä. Tässäkin olen kehitellyt omia virityksiä ja panostanut enemmän niihin vahvistaviin liikkeisiin.

SM-uinteihin olen toki lähdössä Lappeenrantaan, mutta Länsiväyläjuoksusta on nyt luovuttava. Laitoin jo järjestäjille viestiä, että voisiko osallistumisoikeuden siirtää seuraavalle vuodelle. Tällä viikolla olin suunnitellut tekeväni myös päätöksen uuden haasteen vastaanottamisesta. Taitaa nyt päätös triathlonin puolikkaan suorittamisesta siirtyä tulevaisuuteen. Josko tässä kuitenkin olisi vielä toiveita loppukesän kisakalenterin täyttämiselle...

Tyttäreni näkemys minusta. Äiti uimassa ja haaveilemassa jäätelöstä.

Epäonnen syyskuu

Kun jokin lähtee menemään urheilussa pieleen, saa olla tarkkana ettei kaikki mene entistä enemmän solmuun. Tämä opetuksena itsellenikin jatkoa ajatellen.

Aloitetaanpa alusta. Muutenkin kehnosti mennyt suunnistuskauteni sai loppupysäyksen, kun syyskuun alun firmaliigan osakilpailussa vedin kunnon lipat avokalliolla. Jalat lähti alta niin, että en muista vastaavaa tapahtuneen koskaan. Yhtäkkiä olin vain ketarat ojossa maassa. Joka paikkaa kihelmöi ja verta valui joka puolelta. Hetken tuntemuksia kuunneltuani juoksin kiltisti pari viimeistä rastia ja tein hyväksytyn suorituksen. Kaikkialle sattui pirusti maalissa, mutta enpähän keskeyttänyt ja annoinpahan panokseni joukkueelle.

Vaikka luulin selvinneeni pintanaarmuilla, antoi illan tuskaiset tunnit viitteitä siihen, että en ehkä olisi täysin työkuntoinen seuraavana päivänä. Yö vielä meni buranan voimalla, mutta päädyin aamulla kuitenkin kurvaamaan lääkärin kursittavaksi. Toisesta kämmenestä oli nahkaa rullalla reilun kokoiselta alueelta ja toinen polvi oli samoin kokenut varsin mittavat nahan luovutukset metsään. Muut ruhjeet olivatkin oikeasti pieniä naarmuja. Vaikka henkiset kivut oli valtaisat ei ne fyysisetkään kivut kovin pieniä olleet.

Uimaan ei tarvinnut vähään aikaan haaveilla pääsevänsä. No siitä suivaantuneena aloitin ensin kävelylenkeillä ja lopulta polven saadessa ruven päälle jatkoin juoksemalla. Olinpa tavoitteenkin jo asettanut syyskuun lopun puolimaratonille. Uimaan ei käden kanssa vielä uskaltanut mennä, joten lisäsin juoksutreeniä.

Lopulta syyskuun puolivälissä olisin jo uskaltautunut uimaankin, mutta miehen pitkän työmatkan ja monen epäonnisen lastenhoitoyrityksen jälkeen en päässyt koko syyskuussa uimaan lähes ollenkaan. Olinpahan kuitenkin juossut. Siinä määrin, että viikkoa ennen puolikasta pohje sanoi työsopimuksen irti.

Itse diaknosoin pikaisesti rasitusvamman/lihastulehduksen ja vaikka kuinka pidin jalkaa levossa ja söin tulehduskipulääkettä ei se jalka tointunut juoksemaan puolikasta. Pitkäänhän nuo rasitusvammat kestää parantua, joten malttia vain peliin. Olin kuitenkin siinä määrin hermoromahduksen partaalla näiden kaikkien vammojeni ja epäonnistumisteni kanssa, että piti kyllä vähän keräille itsetunnon rippeitä.

Onneksi kannustajia löytyi, kun jaksoin hieman tuohtumukseltani niitä kuunnella. Enpä ole ensimmäinen urheilija joka itseään teloo. Lokakuun alussa twitteriin ilmestyi kuvia Norjan hiihdon olympiavoittajan Skofterudin epäonnisesta lenkistä. Jos ei nyt ihan noin huipulle mennä, niin piankos sitä lähipiiristäkin löytyi vähän tavallisempaa tallaajaa epäonnistumistensa kanssa: sekä ruhjeiden, että rasitusvammojenkin. Epäonnenkierteessä on vain niin vaikea nähdä sitä isoa kokonaisuutta. Nyt jo hieman ahdistuksesta palautuneena ja vammoista vapaana, olen jo suunnannut toiveikkaat katseeni tulevaisuuteen ja kohti niitä kuuluisia uusia haasteita.

Tässä vielä hieman mallia Milanon keskustan pyöräreiteistä, joita ihailin työmatkallani lokakuun alussa. Ai että, kun Suomessakin kesäinen kausi jatkuisi lokakuun puolelle ja voi kun pyöräilijät huomioitaisiin näin ruhtinaallisesti minunkin kotikaupungissani Espoossa.

Milanon keskustan pyöräkaista ja lokakuinen pyöräilysää.

Lomanlopetusahdistus

Olihan se mukava, että pääsi lomalla muuttamaan. Mutta kyllä nyt tuntuu, että koko loma meni vanhaa asuntoa purkaessa ja uutta laittaessa. Nyt viimeisellä lomaviikolla olen sitten paniikinomaisesti yrittänyt järjestää jotain muutakin tekemistä esim. kutsunut kavereita kylään. Siitä on sitten seurannut se, että illat on täynnä ohjelmaa. Ja niinpä iltaisin ei ole tullut urheiltuakaan. En osaa nyt kulkea sitä kultaista keskitietä vaan menen laidasta laitaan.

Toisaalta viime viikko oli varsin uintipainotteinen kuitenkin. Parit normitreenit sekä viikonloppuna leirintapainen tehotreenipäivä Riihimäen maauimalassa. Tämän viikon voi siis ottaa ihan hyvällä omallatunnolla ja maalaisjärjelläkin hieman kevyemmin. Lauantaina tulee kuitenkin 3 km kovaa uintia avoveden SM-uinneissa.

Hieman tuo lauantain kilpailu jo jännittää. Ei niinkään matka, vaikka se onkin pisin koskaan uimani kilpailumatka. Eikä seura, sillä samassa sarjassa kanssani ui yli kymmenen vuotta muo nuorempia. (Uskoisin parikymppisten kilpaiuimareiden uivan reilusti tällaista tätiä kovempaa.) Vaan tällä kertaa jännityskerrointa nostaa veden lämpötila. Ilma on kuitenkin jo viilenemään päin, yöt on kylmiä ja eletään jo kuitenkin elokuun puoliväliä. Argh, siellä joutuu siis kaikella todennäköisyydellä palelemaan.

On myös tässä selkä vaivannut. Olin Pitkäjärven yliuinnin jälkeen hierojalla ja samana päivänä vielä uintitreeneissä. No, selkä ei oikein tykännyt siitä. Se on heijastunut myös nivusiin. Niitä tässä olen omatoimisesti hoitanut tulehduskipulääkkeillä ja venyttelyllä. Nyt jumit alkaa hieman hellittämään, mutta selässä tuntuu olevan ikäviä lukkoja vielä joka aamu. Tarvisi mennä hoidattaamaan sitä jollekin naksauttajalle.

Tässä uintihuumassa ja kipuhoitojen keskellä havahduin myös siihen tosiasiaan, että lomalla en kaikista ajatuksista huolimatta saanut tehojaksoa pyöräilyyn, juoksuun saati suunnistukseen. Mutta annan tämänkin itselleni anteeksi. Silti hieman kiehtoisi ajatus siitä, että saisi aikaiseksi jonkun järjellisen treeniohjelman. Sellaisen joka palvelisi pääosin uintia talvisin, mutta painottaisi myös muita lajeja niin, että ensi kesänä voisi olla luottavaisin mielin viivalla myös triathlonissa. Nyt harjoittelu on pitkälti edennyt fiilispohjalta ja muun perheen menoihin mukautuen. Pitäisikö tästä tehdä ihan oma haasteensa?

Vedessä on elämää!

Muutto ja vähän muutakin

Olemme selvinneet muutosta! Päätimme alkuvuodesta myydä vanhan asuntomme ja ostaa uusi lähempää esikoisen syksyllä alkavaa koulua. Kaikkien kommellusten ja mutkien jälkeen heinäkuun puolivälissä nukuimme ensimmäisen yön uudessa kodissa. Pintaremontointi, tavaroiden pakkaaminen ja purkaminen luonnollisesti vei suuren osan kesäämme. Olemme nyt kuitenkin pikku viilauksia vaille kotiutuneet uuteen kotiimme ja ehtineet jo harjoitella koulutaipalettakin. Nettiyhteyskin on tänään vihdoin saatu toimimaan.

Harjoitusrintamalla ei ole ollut täysin hiljaista, mutta vähän säästöliekillä on menty. Lomalla kun oli tarkoitus tehdä enemmän kuin arkena. Perustaso on pysynyt kuitenkin kohdillaan, kuten Pitkäjärven yliuintikin osoitti (siitä enemmän myöhemmin).

Vanhat, karmivat muistot tulvahtivat mieleen kun muuton jälkeisenä päivänä hyppäsin altaaseen. Nopeustreenin jälkeen vasen olkapää kipeytyi uintikelvottomaan kuntoon. Olen aikoinani saanut kumpaankin olkapäähän vuorollaan rasitusvammat ja tiedän paranemisen kestävän kauan. Burana-kuuri ja painavien laatikoiden välttäminen vei kivun kuitenkin vajaassa viikossa pois. Tämä kuitenkin muistuttaa lajin rasituksesta olkapäihin ja tärkeydestä pitää tukilihaksista huolta.

Asuista päätelleen menossa on uintikilpailu (Pitkäjärvi 2011)

ps. Toukokuussa leikattu mieheni (olkapään revennyt nivelkapseli) sai juuri lääkäriltään Heliöltä luvan aloittaa treenaamisen. Jatkossa jaetaan taas treenivuoroja!

Sairastelua

Ei ole ollut tarvetta tännekään päivittää mitään. Ehdin muutamat mukavat keväiset lenkit vetämään ja vain haaveilemaan pyöräilystä kun iski nuha. Ei paha ollenkaan, ei kurkkukipua, mutta kuitenkin hieman voipunutta ja tukkoista oloa. Sitten päälle alkoi särkeä ylähampaita. Meni siinä jokunen päivä ennen kuin tajusin, että poskiontelothan ne siellä ilmoittelee itsestään. En siis joutunut varaamaan aikaa hammaslääkärille vaan ihan tavalliselle lääkärille. Ja niinhän se oli, että antibioottikuurilla jatketaan seuraavat päivät.

Nyt siis jatkan kärvistelyä, kun ei voi tehdä yhtään mitään ja kerään mielettömät motivaatiot aloittaa treenit kohti Kiskoa.

Näin kesän kynnyksellä tekee mieli palata viimekesäisiin tunnelmiin.